Tämä kevät ja alkukesä on ollut ihmeellinen. On ollut monenlaisia saattomatkoja ja rinnalla kulkemisia. Olen saanut seurata todella läheltä kuinka elämän liekki hiipuu. Toinen saatettava eli diagnoosin saatuaan 7 kk ja toinen 3 kk. Tänä aikana ihmisen voimat hupenee ja keho valmistautuu myös fyysisesti. "Näin meitä riisutaan", sanoi kerran eräs rouva, joka myös oli saattohoidossa. Tämä aika on myös omaisille tärkeää "valmistautumisaikaa". Rakkaasta lähimmäisestä luopuminen on tuskallista. Omaisten hätä ja ymmällään olo on aivan todellista. Kun kuitenkin näkee sen fyysisen hiipumisen; on vähän helpompaa hyväksyä tuleva kuolema.
Souvareidenkin lauluissa on sanomaa:
Elämä jatkuu,
vain eläjät muuttuu
elämä ottaa ja antaa.
Vanhemmat kurjet kun aurasta
poistuu,
poikasten siivet jo kantaa.
Olen saanut myös hyvin läheltä seurata syöpähoitoja. Kun useamman kuukauden saa sytostaattihoitoja 3 viikon välein, niin siinäkin menee fyysiset voimavarat heikoksi. Hiukset lähtee, samoin ripset. Joskus lähtee kynnetkin ja nahka sormenpäistä. Paino putoaa reilusti, koska ruoka ei maistu. Koko olemus muuttuu. Kun hoidot ovat ohi, ei voi odottaa, että nythän se ihminen on kunnossa ja entisissä voimissaan.Kyllä voimien palautuminen niin fyysisten kuin psyykkistenkin vie varmasti lähes vuoden. Tämä pitäisi muistaa niin potilaan kuin omaistenkin ja olla kärsivällinen jaksamisen suhteen. Tottakai nämä ovat kaikki yksilöllisiä juttuja, mutta kuitenkin tosielämän esimerkkejä.
Näissä kaikissa esimerkeissä ihminen on aivan yksin sairautensa kanssa. Myös omaiset ovat ymmällä näiden asioiden edessä. Yleensä nämä tulevat esille ensimmäistä kertaa. Kuinka silloin kaipaakaan sitä rinnalla kulkijaa, joka osaisi vähän neuvoa tai jolla on voimia etsiä apua ja neuvoja. Se auttaa jo paljon, kun vierellä on ihminen, joka aidosti välittää ja haluaa jakaa näitä asioita.
