Uutta virtaa...

Olin pari päivää Syöpäjärjestöjen järjestöpäivillä. Mahtavaa! Hyvät luennot, hyvät keskustelut. Me- henki oli olemassa.

Kouluttaja Salla Saarinen sanoi:

Vain koskettamalla ihmisen tunteita, saat heidät toimimaan.

Menestys alkaa aina me-sanalla. Kukaan ei menesty yksin. Siihen tarvitaan yhdessätekemisen meininkiä.

Vaarallisempia eivät ole ihmiset, jotka tekevät virheitä kokeillessaan, vaan ne joilla ei ole rohkeutta kokeilla.

Nämä kolme lausetta jäivät ainakin minun mieleeni. Ja näillä mielestäni sitä virtaa tuli ja uudet haasteet ovat jälleen "hautumassa". Toivottavasti jo kevään aikana pystyn niitä esittelemään.

Tällaiset tapahtumat ovat myös virtaa antavia siinä mielessä, että ihmisellä on luontainen tarve kuulua johonkin joukkoon. Vajaa sata samanhenkistä ihmistä kokoontuu samaan tilaan oppimaan uutta toisiltamme ja kehittämään omia vahvuuksia. Varmasti saa virtaa kun on avoimin mielin sitä vastaanottamassa.
Samoin siellä on vertaistuki parhaimmillaan. On puheenjohtajia, tukihenkilöitä ym. luottamushenkilöitä. Ja kaikilla sama päämäärä: Hyvä elämä syövästä huolimatta.

Ja vielä virtaa... Olettehan huomannut? Kevät tulee! Päivä on jo selvästi pidentynyt. Auringolla on myös niitä ihmevoimia, joilla saa lisää virtaa.
Muistan lapsena lukeneeni "sadun", jossa tuuli ja aurinko kilpaili voimistaan. Tuuli käytti kaikki voimansa ja ihmiset laittoivat takkia ympärilleen. Aurinko käytti kaikki voimansa ja ihmiset riisuivat takkia. Kumpi siis oli voimakkaampi?

"Ihmiset unohtavat mitä olet tehnyt. Ihmiset unohtavat mitä olet sanonut. Mutta he eivät unohda niitä tunteita, joita olet heissä herättänyt"

Joulu

Toivon ystäväni,että otat joulun rauhallisesti ilman minkäänlaista stressiä tai tekemisen pakkoa. Nauti tästä hetkestä ja vietä aikaa ystävien seurassa. Muista myös ilahduttaa ainakin yhtä yksinäistä tänäkin jouluna.
Pia Inkisen runo on hyvin puhutteleva.
Todellinen joulu

Se on se tunne,
kun sinä olet siinä - lähellä
ja huomaat minut.

Kysyt, mitä kuuluu ja
oikein oikeasti haluat kuunnella,
iloni ja suruni - jaat ne kanssani.

Joulu - se on se tunne,
kun tulet käymään ja
toivot, että minäkin kävisin.

Se on se tunne,
kun tartut käteeni
ja talutat, kun
otan horjuvia askelia.

Se on se tunne,
kun tiedän, että
minulla on sinut - ystäväni.

Niin se on se
lähimmäisen rakkaus
- todellinen joulu on ainainen.

Tällaista lähimmäisen joulua haluan toivottaa Sinulle lukijani. Pidetään toisistamme huolta!

Voimapuu

Vuosi 2016 on ollut syöpäjärjestöissä vapaaehtoisuuden vuosi. Vapaaehtoisia on palkittu Virpi Talvitien taululla: Voimapuu.

Tämä taulu on numero 22. Minulla oli suuri etuoikeus ja kunnia vastaanottaa tällainen taulu Pohjanmaan syöpäyhdistyksen 60-vuotis juhlagaalassa 19.11.

Kun sain tiedon tästä, olin kuin Liisa ihmemaassa. Syöpäyhdistyksen polkuni alkoi jo vuonna 1989, kun aloitin saattohoidon tukihenkilökoulutuksessa. Paljon on mahtunut vajaaseen 30 vuoteen saattomatkoja ja rinnalla kulkemisia. Vuorovaikutusta tämä elämämme on, välillä olen itsekin tarvinnut rinnalla kulkijaa.
Myöhemmin olen eksynyt myös järjestöpuolelle, vapaaehtoisena.

Vapaaehtoisia on paljon sekä syöpäjärjestöissä että muissakin järjestöissä. Jokainen vapaaehtoinen on voimapuunsa ansainnut. On mahdottoman hienoa, että meille on suotu tällainen huomionosoitus, meidät on huomattu, meitä arvostetaan!
Toivon, että jokainen vapaaehtoisena työskentelevä saa tällaisesta huomionosoituksesta voimaa jatkaa tässä upeassa työssä. Yhdessä! Sillä yhdessä meissä on voimaa!

Tässä työssä haasteet eivät lopu, joten uusin innoin taas käymme huomiseen.

Äitienpäivän kynnyksellä

Löysin hienon ajatelman, jonka on kirjoittanut Julia Summers:

Äiti nauraa meidän nauruamme,
itkee kyyneliämme,
vastaa meidän rakkauteemme,
pelkää meidän pelkojamme.
Äiti elää myötä iloissamme,
huolehtii kaikkia huoliamme
ja kaikki toivomme,
kaikki unelmamme äiti toivoo
ja uneksii kanssamme.

Hyvää äitienpäivää!

Yhteistyön ja ystävien voima

Vuodet vaihtuu... Vuosi 2015 meni ilman yhtään kirjoitusta. Suru,ikävä ja kaipaus ovat olleet niin lähellä, ettei ole löytynyt sanoja kirjoittaa mistään muustakaan.
Moni teistä lukijoista on kysynyt kirjoituksia, kiitos teille siitä!

Aina on ollut lupa unelmoida. Minun suuri unelmani oli muutama vuosi sitten päästä luennoimaan ja kertomaan saattohoidosta ja ihmisten kohtaamisesta muillekin. Tämä on jonkun verran toteutunut. Olen kiitollinen jokaisesta luennosta.

Mikä sai minut nyt koneen vierelle?
Olin viikonloppuna vapaaehtoistyöntekijöiden motivaatiopäivillä. Meitä oli koolla yli 30. Suurin osa meistä oli ryhmiemme puheenjohtajia ja sihteereitä.Ihana oli nähdä ystäviä ja tavata uusia ihmisiä. Se kokemusten vaihto, se energia, joka on tällaisissa tapahtumissa on käsin kosketeltavaa. Siitä riittää kaikille ja sillä mennään taas pitkälle vapaaehtoistyössä.
Tänä päivänä meillä on kaikki mahdollisuudet yhteydenpitoon. Mikä mahdollisuus! 30 ihanaa ihmistä, joihin voi ottaa yhteyttä kun omat neuvot eivätkä voimat riitä luotsata omaa ryhmää.

Tänä päivänä me kaikki yhdistystoiminnassa kipuillaan samoissa asioissa. Porukka ikääntyy ja nuoremmille riittää sosiaalinen media. Miten vastata näihin haasteisiin?
Esimerkiksi näitä asioita pohdimme pitkään. Joku viisas on sanonut,että se aika tulee takaisin, kun taas kaikki haluaa tavata nenätysten.

Olkoon tämä nyt aloituksena ja jatketaan tästä. Toivon kaikille aurinkoista kevättä. Nautitaan tästä hetkestä, huomisesta emme tiedä.

Ihminen ihmiselle

Missä on vika, kun kysyntä ja tarjonta ei kohtaa? Yritysmaailmassa sanottaisiin, että markkinoinnissa. Entä silloin, kun on kysymys lähimmäisistä?

On paljon yksinäisiä ja hädässä olevia. Joskus avun tai läheisyyden tarve on vain hetkellistä, joskus se muuttuu melkein "krooniseksi".
On myös paljon lähimmäisiä, jotka haluaisivat auttaa, olla läsnä. Heille ei kuitenkaan löydy autettavaa. Missä siis vika?

Onko avun pyyntö ja varsinkin vastaanottaminen niin vaikeaa, että käännämme  selkämme auttajille?
Onko auttajilla kuitenkin senverran "putkinäkö" ettemme huomaa hätää ympärillämme?.

Nämä ovat vain ajatuksia, joita haluan heittää ilmaan meille kaikille mietittäväksi.

Saattohoito on edelleen minulle se tärkein avunannon kohde. Sekään ei vaan aina kohtaa. Miksi ihmiset ovat eriarvoisessa asemessa asuinpaikasta riippuen saattohoidossa. On paikkoja, joissa ei puitteet ole parasta a-luokkaa, mutta se viipyvä läsnäolo pelastaa kaiken. On myös paikkoja, joissa mennään puitteiden taakse. Tuttavani kysyi sairasvuoteen vierellä, onko tämä nyt sitä saattohoitoa? Hänelle vastattiin, että saattohoitohuoneessa on eri väriset verhot. Niin lyhyt matka oli heillä enää jäljellä, että verhojen väriä eivät ehtineet katsomaan.
Tällaisissa paikoissa sanotaan, että meillä on saattohoito kunnossa, kun on saattohoitohuone. Kuitenkin se potilas ja omaiset jätetään yksin.
Meidän tulisi aina muistaa, että ihminen on siinä ensimmäistä kertaa ja on aivan neuvoton. Ei hänelle tarvi kuitenkaan olla valmiita vastauksia.Riittää, kun olemme läsnä, ihminen ihmiselle.

Tommy Tabemannia lainaten:
                               Tulla lähelle
                            vaatii sinulta voimaa,
                             paljon väkevää voimaa
                                 Olla lähellä
                             vaatii sinulta rohkeutta,
                             paljon paljasta rohkeutta
                                 Päästää lähelle, sisälle,
                             vaatii sinulta vain
                             uskoa toiseen ihmiseen.

Pitkästä aikaa...

Kevät ja kesä ovat menneet vauhdilla eteenpäin. Monta asiaa olisi ollut mielessä, mutta ei kunnon pysähtymistä koneen viereen.
Nyt haluan kertoa miten läheisyys ja läsnäolo parantaa.
Pieni ystäväni oli isossa leikkauksessa. Olin hänen kanssaan ja lähellä viikon. Toipuminen edistyi huimaa vauhtia. Eihän siinä koko ajan minua tarvittu, mutta potilaalle tietoisuus ystävän tai läheisen läsnäolosta vähentää stressiä ja lisää voimavaroja parantumiseen.

Tänä päivänä meillä kaikilla on omat touhumme ja kiireemme. Pysähtyminen jonkin asian vierelle rauhoittaa ja antaa varmasti paljon myös omaan elämäämme. Joskus on hyvä huomata kuinka pieniä ja ohikiitäviä hetket ovatkaan. Niistä kuitenkin koostuu koko elämämme.

Toinen asia, josta haluan kertoa: Yksin asuvalla ystävälläni oli mahdollisuus valita jokin pieni palvelus itselleen. Hän valitsi jalkahoidon, koska halusi tavata ihmisiä ja päästä "ihmisten ilmoille".
"Asiantuntijat" moittivat häntä, koska heidän mukaansa hänen olisi pitänyt valita siivous, koska hänellä oli likainen huusholli. Näin hänelle sanottiin. Koittakaapa arvata sitä itkun ja pahan mielen määrää?
Eikö meistä jokainen tiedä mistä me nautimme ja mikä lisää juuri meidän elämän laatua! Luulen, että ikkunoiden ja lasipöytien kirkkaus ei paljon yksinäisyyttä poista. Ja mikä ihmeen oikeus meillä on arvostella ja moittia toistemme valintoja. Edes ammatin varjolla.

Syksy ja pimeys alkavat kohta kolkutella. Antakaamme siis pieni hetki ajastamme sille, joka sitä tarvitsee. Se tulee varmasti takaisin tavalla tai toisella.