Unelma toteutui...

Viikko on vierähtänyt niin,ettei oikein tajuakaan.
Saattohoitokoti vastasi odotuksiani, samoin työskentely siellä. Olen todella onnellinen, että yli kahdenkymmenen vuoden unelma toteutui.

Paljon sain eväitä eli ajatuksia mukaani. Niitä tulevina päivinä yritän työstää. Olimme perjantaina aivan upealla lääkärin luennolla ja vielä "työharjoittelussa" sain osallistua kahdelle luennolle.

Huomasin kuinka paljon oma ajattelumme ohjaa meitä. On suuri ero ajatellaanko saattohoitokoti paikkana, jonne mennään kuolemaan vai paikkana, jonne mennään elämään kunnes kuollaan.
Samoin koulutuksen alussa sain jo uuden ajattelumallin: saattohoidossa yritämme auttaa ihmisiä elämään läpi kuoleman. Yksi hoitokodin lauseistakin oli: Kun ei ole enää mitään tehtävissä, on vielä paljon tekemistä.

Aikaisemmin olen miettinyt usein miksi olemme niin eriarvoisessa asemassa, ettei joka puolella ole saattohoitokoteja. Mutta nyt huomasin että saattohoitoon ei tarvita mitään erityistä paikkaa. Sitä voidaan saada ja antaa missä vaan eli siellä missä ihmisen koti on. Se on tarvittaessa myös saattohoitokoti. Asenteet ratkaisee tässäkin asiassa. Kun tehdään erinomaista perushoitoa ja ollaan kiireettömästi liikkeellä, niin siinä ihmisen on hyvä kulkea loppumatkaa.

Luottamus-luennolla puhuttiin työpaikan avoimuudesta ja keskustelevasta ilmapiiristä. Asia tiivistettiin: Älä luule, vaan kysy. Tähän lauseeseen vedoten suosittelen kaikille, että aina kannattaa tutustua asioihin, jotka kiinnostaa ja ottaa itse selvää. Silloin pääsee parhaaseen lopputulokseen.

     

Ensimmäiset, pienet, suloiset orvokit ovat puhjenneet kukkaan poissaollessani. Kauniina muistutuksena elämän kiertokulusta.

Opiskelu jatkuu...

Ensi viikonloppuna on jälleen saattohoito-opiskelun lähiopetuspäiviä. Toinen niistä järjestetään Pirkanmaan saattohoitokodilla. Kuuntelemme luentoja ja tutustumme taloon. Ihana juttu. Vihdoinkin toteutuu yli 20 vuoden haave: päästä tutustumaan saattohoitokotiin. Tässä nähdään, että aina kannattaa haaveilla, joskus ne haaveet toteutuvat. Ja huippuhetket tulevat ensi viikolla, kun pääsen sinne muutamaksi päiväksi tutustumaan heidän työhönsä.

  Kun aloitin nämä kirjoitukset talvella, en muistanut yhtä keväistä harrastustani. Mieheni kasvattaa ja viljelee kesäkukkia. Autan häntä kasvihuoneella niin paljon kuin omilta töiltäni ehdin. Yritän markkinoida kukkia eteenpäin. Touko- ja kesäkuussa myyn kukkia kukkakutsujen merkeissä. Tämä on aivan mukava homma ja täysi vastapaino palkalliselle sekä vapaaehtoistyölleni. Kasvun ihme on myös sellainen voimavara ja ihmettelemisen aihe. Joka kevät se sykähdyttää uudelleen ja uudelleen. Kukkien kanssa työskennellessä saa sekä valo- että väriterapiaa.

Tapasin erään ihmisen, joka on ollut joskus työtoverini. Kuulumisia vaihtaessa sain kuulla, että hänen lapsenlapsensa oli sairastunut vakavasti. Vaikka koko ajan opiskelen näitä tilanteita varten, niin kyllä ihminen on pieni ja mitätön näiden suurien asioiden edessä. Onneksi se aito läsnäolo riittää. Oikeita sanoja noille tilanteille ei ole keksitty.
Kasvun ihmettä ihmetellessä pysähtyy miettimään miksi lapsetkin sairastuu. Jääkö silloin elämä kesken? Kokemuksien kautta olen oppinut, että vaikka elämä jää lyhyemmksi, siinä on sisältöä enemmän kuin jollakin 80 vuodessa. Lasten kanssa eletään juuri tätä hetkeä ja nautitaan kaikesta mitä nähdään, kuullaan tai koetaan.