Ensi viikonloppuna on jälleen saattohoito-opiskelun lähiopetuspäiviä. Toinen niistä järjestetään Pirkanmaan saattohoitokodilla. Kuuntelemme luentoja ja tutustumme taloon. Ihana juttu. Vihdoinkin toteutuu yli 20 vuoden haave: päästä tutustumaan saattohoitokotiin. Tässä nähdään, että aina kannattaa haaveilla, joskus ne haaveet toteutuvat.
Ja huippuhetket tulevat ensi viikolla, kun pääsen sinne muutamaksi päiväksi tutustumaan heidän työhönsä.
Kun aloitin nämä kirjoitukset talvella, en muistanut yhtä keväistä harrastustani. Mieheni kasvattaa ja viljelee kesäkukkia. Autan häntä kasvihuoneella niin paljon kuin omilta töiltäni ehdin. Yritän markkinoida kukkia eteenpäin. Touko- ja kesäkuussa myyn kukkia kukkakutsujen merkeissä.
Tämä on aivan mukava homma ja täysi vastapaino palkalliselle sekä vapaaehtoistyölleni.
Kasvun ihme on myös sellainen voimavara ja ihmettelemisen aihe. Joka kevät se sykähdyttää uudelleen ja uudelleen. Kukkien kanssa työskennellessä saa sekä valo- että väriterapiaa.
Tapasin erään ihmisen, joka on ollut joskus työtoverini. Kuulumisia vaihtaessa sain kuulla, että hänen lapsenlapsensa oli sairastunut vakavasti.
Vaikka koko ajan opiskelen näitä tilanteita varten, niin kyllä ihminen on pieni ja mitätön näiden suurien asioiden edessä. Onneksi se aito läsnäolo riittää. Oikeita sanoja noille tilanteille ei ole keksitty.
Kasvun ihmettä ihmetellessä pysähtyy miettimään miksi lapsetkin sairastuu. Jääkö silloin elämä kesken? Kokemuksien kautta olen oppinut, että vaikka elämä jää lyhyemmksi, siinä on sisältöä enemmän kuin jollakin 80 vuodessa. Lasten kanssa eletään juuri tätä hetkeä ja nautitaan kaikesta mitä nähdään, kuullaan tai koetaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti