Olin kolmekymppinen ( kolmenkympin kriisi, sanoi joku ), kun olin hyvin kyllästynyt vanhainkotityössä ainaiseen kiireeseen. Halusin antaa aikaa ja huomiota vanhuksille, mutta mutta... Käsiini osui artikkeli uudesta saattohoitokodista, Terhokodista. Voi miten ihanaa. Hoitajalla oli aina aikaa potilaalle. Kiire oli jo väistynyt läsnäolon tieltä. Terhokoti oli Helsingissä, minä aivan muualla. Emme varmasti kohtaa, mutta haaveilla voi. Jospa kerran olisi minunkin työpaikkani kiireetön.
Taas tuli sanomalehti apuun. Paikallinen syöpäjärjestö aloitti kouluttamaan saattohoidon tukihenkilöitä. Ilmoittauduin heti. Päivä siellä oltiin haastatteluissa ja psykologin testeissä, mutta se kannatti. Koulutukseen pääsin.
Hyvin muistan ensimmäisen kohtaamisen saatettavan ja saattajan kanssa. Jännitystäkin oli ilmassa. Avoimella mielellä, kiireettömyydellä, luottamuksella ja toisen elämäntarinan kunnioituksella kaikista saattomatkoista on selvitty. Kaikista on jäänyt kaunis muisto. Jokainen on kasvattanut saattajaansa pikkuriikkisen ihmisenä.
Sain monta vuotta sitten sähköpostiviestin, josta lainaan pienen pätkän:
Jotkut ihmiset tulevat elämääsi vain pieneksi hetkeksi. Silloin on sinun vuorosi antaa osa itsestäsi toisille, kasvaa ja oppia. He antavat sinulle kokemuksia, mielen rauhaa tai saavat sinut vain hymyilemään! Ehkä he opettavat tai näyttävät sinulle jotain, jotain mitä et ikinä olisi tehnyt tai tiennyt ilman heidän apuaan.Usein he tuovat mukanaan paljon onnellisuutta. Usko siihen. Se on todellista! Mutta kestää vain hetken.
Kiitän elämää kaikista näistä hetkistä ja toivon, että olen myös voinut olla jakamassa onnellisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti