Tämän viikonlopun aikana minulla oli tilaisuus pariin erittäin hyvään keskusteluun. Pohdimme jälleen miksi ihmisen on niin vaikea kohdata sureva omainen? Mitä me pelkäämme? Pelkäämmekö surevaa vai pelkäämmekö itseämme? Ei meillä ole valmista kaavaa eikä tarvi ollakaan. Jokainen ihminen on ainutkertainen yksilö, jokainen kohtaaminen on ainutkertaista ja uutta. Juuri siinä tilanteessa emme ole koskaan ennen ollut. Ei meidän tarvi osata mitään ihmeellistä. Voimme ottaa kädestä kiinni ja kysyä: Kuinka sinä voit? Tärkeää on, että meillä on aikaa kuunnella vastaus.
Meistä jokainen on varmasti joskus sureva. Haluammeko tosiaan silloin olla yksin koko ajan. Enpä usko, en minä ainakaan. Sureva ihminen on se sama ihminen, jonka tunsimme eilen iloisena, energisenä ihmisenä. Hänen kohdalleen on vain sattunut nyt jotain sellaista, joka sai palapelin palaset epäjärjestykseen. Ei häntä sen takia pidä jättää yksin.
Omaisensa menettäneet ja vakavasti sairastuneet ovat monta kertaa kertoneet kuinka paljon se loukkaa, kun käännytään pois päin. Kuinka monta kertaa katsoo ikkunasta, kun naapuri menee vain ohi.
Eräs luennoitsija selitti empatian näin: Kun mietimme muutaman sekunnin miltä toisesta tuntuu, jos sanomme näin tai teemme noin ja jos se tuntuu pahalta niin valitsemme sanamme tai tekomme toisin. Tätä kun yhteisvoimin toteutamme, niin kaikilla on hyvä mieli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti